Kuva: Tumblr

Joskus on usko koetuksella. Omaan itseensä, töihinsä, ystäviinsä, taitoihinsa, milloin mihinkin. Niitä päiviä tulee. Ja niitä menee. Tänään oli sellainen päivä kun taas mietin että onko trashionissa ja kierrätysmuodissa mitään järkeä. Tai onhan niissä, mutta niin paljon, että trashionista saisi itselleen täyspäiväisen ammatin. Tulot ovat epäsäännölliset, aina on kiire, tehdään töitä viikonloput läpi ja mihin vuorokauden aikaan tahansa. Mutta minkäs teet. Luovilla ihmisillä on aina piikki lihassa. Se on se intohimo ja sydämen palo johonkin asiaan mihin uskot. Ja vaikket joka päivä uskoisikaan niin se palo ei sammu. Pakko ajaa eteenpäin.

Uskon vahvasti yhteisörahoitukseen (crowdfunding) ja avoimeen ajatteluun (open source thinking). Ne ovat yksi internetin lahjoista maailmalle, tapa kommunikoida ja kontaktoitua kymmenien tuhansien tuntemattomien ihmisten kanssa. Ainoa yhdistävä tekijä heillä on se, että he uskovat samaan asiaan kuin sinä ja joskus jopa valmiit vain sillä perusteella maksamaan siitä. Ja se riittää. Talousihmisten mielestä mitään ei pitäisi antaa ilmaiseksi ja julkisesti rahan pyytäminen on häpeällistä. Eikö muka itse pärjätä kun on kerta leikkiin lähdetty? Eihän kaikkea pidä kertoa, ainakaan ilmaiseksi? Yhteisörahoituksen hienous piilee sen avoimuudessa ja luotettavuudessa. Toisin kuin esim. vaalituet, se on täysin läpinäkyvää ja jokainen lahjoittaja saa siitä jotain itselleen vastalahjaksi osallistumisestaan. Keräyksiin verrattuna, yhteisörahoitus toteutuu vain jos haettu summa tulee täyteen ja raha vaihtaa omistajaa vain jos projekti toteutuu kokonaisuudessaan. Kulttuuri- ja luovan alan toimijana on erittäin haastavaa saada projekteille rahoitusta. Budjetteja on mahdotonta tehdä vuosi etukäteen. Apurahahakemukset ovat kuin latinankielinen  loppukoe, johon valmistautuminen vaatii usein vuosia. Ja jos vahingossa satut saamaan joltain instanssilta rahaa, niin sinut leimataan hipiksi “jonka pitäisi mennä oikeisiin töihin”. Upee asenne. En ole koskaan ymmärtänyt miksi kulttuurin apurahoista tehdään hippi-juttu, kun urheiluun syydetään tukia kyselemättä. Molemmat ovat kutsumusammatteja.

Open source -ajattelu on taas sitä että jaan ideoita ja osaamistani ilmaiseksi (tai hyvin halvalla). Uskon siihen että ideoita ei voi omistaa. Ja kaikki ketä olen joskus auttanut tavalla tai toisella, on vaan hyvää karmaa pankissa. Minulta kysytään usein miksen vain tee omaa mallistoa/asiakastöitä ja rikastu sillä. Miksi tekisin? Opetan mieluummin kuin myyn tuotteita. Jos jaan DIY-ohjeen netissä ilmaiseksi tavoitan tuhansia ihmisiä. Jos taas teen vain asiakastyön, tavoitan vaan yhden ihmisen. Olen tekemässä trashionillä vallankumousta. Se on muodin uusi ilmiö ja tapa ajatella. Se on kaikkien saatavilla, tuloluokasta, iästä ja uskonnosta riippumatta. Kun asioita vain ostaa rahalla, saat vain tuotteen. Kun teet jotain itse, saat siitä kokemuksen jota ei voi rahassa verrata. Kokemus on voimakkaampi kuin valuutta, sillä se on rakennettu itsensä ylittämisestä, inspiraatiosta ja intohimosta. Seuraavan kerran tähän käsitöiden kautta toteutettavaan tunteen paloon voi tutustua Kiseleffin talossa kun järjestämme Varustelekan kanssa siellä kahden viikon ajan työpajoja ja ompelukahviloita.

Olen aivan vakuuttunut siitä että trashionin, blogini (www.outsapop.com) ja kirjani saama innostus ja tuki on suureksi osaksi johtunut siitä että ajattelen näin. Olen puhunut ystävieni kanssa viime aikoina miten aitous ja avoimuus ovat mielestämme menestyksen avaimet. Niillä mennään läpi harmaan kiven ja vaikka kuuhun asti, koska on ympärille on valikoitunut tyyppejä jotka auttaa rakentamaan sen raketin. Intohimo ja aitous ovat voimakas polttoaine.

Reilu viikko sitten TED Talks stagelle asteli punk-muusikko Amanda Palmer. Hänen puheensa pelasti päiväni sillä usko on ollut koetuksella tänä viikonloppuna. Jännä miten yksi puhe voi palauttaa sen uskon, että teen oikeita asioita, oikeitten ihmisten kanssa. Kiitoksia linkistä, eko-muodin oraakkeli, Sass Brown. ❤

Näillä on hyvä aloittaa taas uusi viikko.